Kalevala 20. runo
Mitä nyt laulamme lajia, kuta virttä vieretämme?
Tuota laulamme lajia, tuota virttä vieretämme:
noita Pohjolan pitoja, jumalisten juominkia.
Viikon häitä hankittihin, valmistettihin varoja
noilla Pohjolan tuvilla, Sariolan salvoksilla.
Mitä tuohon tuotettihin ja kuta veätettihin,
Pohjan pitkihin pitoihin, suuren joukon juominkihin
rahvahan ravitsemiksi, joukon suuren syöttämiksi?
Kasvoi härkä Karjalassa, sonni Suomessa lihosi;
ei ollut suuri eikä pieni, olihan oikea vasikka!
Hämehessä häntä häilyi, pää keikkui Kemijoella;
sata syltä sarvet pitkät, puoltatoista turpa paksu.
Viikon kärppä kääntelihe yhen kytkyen sijalla;
päivän lenti pääskyläinen härän sarvien väliä,
hätäisesti päähän pääsi keskenä levähtämättä.
Kuun juoksi kesäorava häpähältä hännän päähän
eikä päähän pääsnytkänä, ensi kuussa ennättänyt.
Sepä vallatoin vasikka, sonni suuri suomalainen,
Karjalasta kaimattihin Pohjan pellon pientarelle.
Sata miestä sarviloista, tuhat turvasta piteli
härkeä taluttaessa, Pohjolahan tuotaessa.
Härkä käyä källeröitti Sariolan salmen suussa,
syöpi heinät hettehestä, selkä pilviä siveli.
Eikä ollut iskijätä, maan kamalan kaatajatamesi
Pohjan poikien lu’ussa, koko suuressa su’ussa,
nuorisossa nousevassa eikä varsin vanhastossa.
Tulipa ukko ulkomainen, Virokannas karjalainen.
Hänpä tuon sanoiksi virkki: ”Malta, malta, härkä parka,
kun tulen kurikan kanssa, kamahutan kangellani
sun, katala, kallohosi: tok’ et toisena kesänä
kovin käännä kärseäsi, tölläytä turpoasi
tämän pellon pientarella, Sariolan salmen suussa!”
Läksi ukko iskemähän, Virokannas koskemahan,
Palvoinen pitelemähän. Härkä päätä häiläytti,
mustat silmänsä mulisti: ukko kuusehen kavahti,
Virokannas vitsikkohon, Palvoinen pajun sekahan!
Etsittihin iskijätä, sonnin suuren sortajata
kaunihista Karjalasta, Suomen suurilta tiloilta,
vienosta Venäjän maasta, Ruotsin maasta rohkeasta,
Lapin laajoilta periltä, Turjan maasta mahtavasta;
etsittihin Tuonelasta, Manalasta, maanki alta.
Etsittihin, eipä löytty, haettihin, ei havaittu.
Etsittihin iskijätä, katsottihin kaatajata
selvältä meren selältä, lake’ilta lainehilta.
Mies musta merestä nousi, uros umpilainehista,
aivan selvältä selältä, ulapalta aukealta.
Ei tuo ollut suurimpia eikä aivan pienimpiä:
alle maljan maata mahtui, alle seulan seisomahan.
Se oli ukko rautakoura, rauankarva katsannolta;
päässä paatinen kypärä, jaloissa kiviset kengät,
veitsi kultainen käessä, varsi vasken-kirjavainen.
Saip’ on siitä iskijänsä, tapasipa tappajansa,
Suomen sonni sortajansa, maan kamala kaatajansa.
Heti kun näki eränsä, ruhtoi niskahan rutosti:
sorti sonnin polvillensa, kylen maahan kyykähytti.
Saiko paljo saalihiksi? Saanut ei paljo saalihiksi:
sata saavia lihoa, sata syltä makkarata,
verta seitsemän venettä, kuuta kuusi tynnyriä
noihin Pohjolan pitoihin, Sariolan syöminkihin.
Tupa oli tehty Pohjolassa, tupa laitto, pirtti suuri,
sivulta yheksän syltä, päästä seitsentä leveä.
Kukko kun laessa lauloi, ei sen ääni maahan kuulu;
penin haukunta perässä ei kuulu ovehen asti.
Tuop’ on Pohjolan emäntä liikkui sillan liitoksella,
laahoi keskilattialla. Arvelee, ajattelevi:
”Mistäpä olutta saamme, taarit taiten laittelemme
näille häille hankkimille, pioille pi’ettäville?
En tieä tekoa taarin enkä syntyä olosen.”
Olipa ukko uunin päällä. Lausui ukko uunin päältä:
”Ohrasta oluen synty, humalasta julkijuoman,
vaikk’ ei tuo ve’että synny eikä tuimatta tuletta.
”Humala, Remusen poika, piennä maahan pistettihin,
kyynä maahan kynnettihin, viholaisna viskottihin
vierehen Kalevan kaivon, Osmon pellon penkerehen.
Siitä nousi nuori taimi, yleni vihanta virpi;
nousi puuhun pienoisehen, kohen latvoa kohosi.
”Onnen ukko ohran kylvi Osmon uuen pellon päähän.
Ohra kasvoi kaunihisti, yleni ylen hyvästi
Osmon uuen pellon päässä, kaskessa pojan Kalevan.
”Oli aikoa vähäisen, jo huuhui humala puusta,
ohra lausui pellon päästä, vesi kaivosta Kalevan:
’Milloin yhtehen yhymme, konsa toinen toisihimme?
Yksin on elo ikävä, kahen, kolmen kaunoisampi.’
”Osmotar, oluen seppä, Kapo, kaljojen tekijä,
otti ohrasen jyviä, kuusi ohrasen jyveä,
seitsemän humalan päätä, vettä kauhoa kaheksan;
niin pani pa’an tulelle, laittoi keiton kiehumahan.
Keitti ohraista olutta kerkeän kesäisen päivän
nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen,
puisen uuen uurtehesen, korvon koivuisen sisähän.
”Sai oluen panneheksi, ei saanut hapanneheksi.
Arvelee, ajattelevi, sanan virkkoi, noin nimesi:
’Mitä tuohon tuotanehe ja kuta katsottanehe
oluelle happaimeksi, kaljalle kohottimeksi?’
”Kalevalatar, kaunis neiti, se on sormilta sorea,
aina liukas liikunnolta, aina kengältä kepeä,
liikkui sillan liitoksella, keikkui keskilattialla
yhtä, toista toimitellen kahen kattilan kesellä.
Näki puikon lattialla: poimi puikon lattialta.
”Katselevi, kääntelevi: ’Mitä tuostaki tulisi
Kavon kaunihin käsissä, hyvän immen hyppysissä,
jos kannan Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin?’
”Kantoipa Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin.
Kapo kaksin kämmeninsä, hykerti käsin molemmin
molempihin reisihinsä: syntyi valkea orava.
”Noin se neuvoi poikoansa, oravaistansa opasti:
’Oravainen, kummun kulta, kummun kukka, maan ihana!
Juokse tuonne, kunne käsken, kunne käsken ja kehoitan:
mieluisahan Metsolahan, tarkkahan Tapiolahan!
Nouse puuhun pienoisehen, taiten tarhalatvaisehen,
jottei kokko kouraiseisi eikä iskis’ ilman lintu!
Tuo’os kuusesta käpyjä, petäjästä helpehiä,
ne kanna Kavon kätehen, oluehen Osmottaren!’
”Osasi orava juosta, pöyhtöhäntä pyörähellä,
pian juosta matkan pitkän, välehen välit samota,
salon poikki, toisen pitkin, kolmannen vähän vitahan
mieluisahan Metsolahan, tarkkahan Tapiolahan.
”Näki kolme korpikuusta, neljä pienoista petäätä;
nousi kuusehen norolla, petäjähän kankahalla.
Eikä kokko kouraisnunna, iskenynnä ilman lintu.
”Katkoi kuusesta käpyjä, petäjästä päitä lehvän.
Kävyt kätki kynsihinsä, kääräisi käpälihinsä;
ne kantoi Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin.
”Kapo pisti kaljahansa, Osmotar oluehensa:
eip’ ota olut hapata, juoma nuori noustaksensa.
”Osmotar, oluen seppä, Kapo, kaljojen tekijä,
ainakin ajattelevi: ’Mitä tuohon tuotanehe
oluelle happaimeksi, kaljalle kohottimeksi?’
”Kalevatar, kaunis neiti, se on sormilta sorea,
aina liukas liikunnolta, aina kengältä kepeä,
liikkui sillan liitoksella, keikkui keskilattialla
yhtä, toista toimitellen kahen kattilan kesellä.
Näki lastun lattialla: poimi lastun lattialta.
”Katselevi, kääntelevi: ’Mitä tuostaki tulisi
Kavon kaunihin käsissä, hyvän immen hyppysissä,
jos kannan Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin?’
”Kantoipa Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin.
Kapo kaksin kämmeninsä, hykerti käsin molemmin
molempihin reisihinsä: syntyi näätä kultarinta.
”Niin se neuvoi nääteänsä, orpolastansa opasti:
’Näätäseni, lintuseni, rahankarva kaunoiseni!
Mene tuonne, kunne käsken, kunne käsken ja kehoitan:
kontion kivikololle, metsän karhun kartanolle,
jossa karhut tappelevat, kontiot kovin elävät!
Kourin hiivoa kokoa, käsin vaahtea valuta,
se kanna Kavon kätehen, tuo olallen Osmottaren!’
”Jopa taisi näätä juosta, rinta kulta riehätellä.
Pian juoksi matkan pitkän, välehen välit samosi,
joen poikki, toisen pitkin, kolmannen vähän vitahan
kontion kivikololle, karhun louhikammiolle.
Siellä karhut tappelevat, kontiot kovin elävät
rautaisella kalliolla, vuorella teräksisellä.
”Valui vaahti karhun suusta, hiiva hirveän kiasta:
käsin vaahtea valutti, kourin hiivoa kokosi;
sen kantoi Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin.
”Osmotar oluehensa, Kapo kaatoi kaljahansa:
ei ota olut hapata, mehu miesten puurakoia.
”Osmotar, oluen seppä, Kapo, kaljojen tekijä,
ainakin ajattelevi: ’Mitä tuohon tuotanehe
oluelle happaimeksi, kaljalle kohottimeksi?’
”Kalevatar, kaunis neiti, tyttö sormilta sorea,
aina liukas liikunnolta, aina kengältä kepeä,
liikkui sillan liitoksella, keikkui keskilattialla
yhtä, toista toimitellen kahen kattilan välillä.
Näki maassa palkoheinän: poimi maasta palkoheinän.
”Katselevi, kääntelevi: ’Mitä tuostaki tulisi
Kavon kaunihin käsissä, hyvän immen hyppysissä,
jos kannan Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin?’
”Kantoipa Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin.
Kapo kaksin kämmeninsä, hykerti käsin molemmin
molempihin reisihinsä: mehiläinen siitä syntyi.
”Niin se neuvoi lintuansa, mehiläistänsä opasti:
’Mehiläinen, lintu liukas, nurmen kukkien kuningas!
Lennä tuonne, kunne käsken, kunne käsken ja kehoitan:
saarelle selälliselle, luo’olle merelliselle!
Siell’ on neiti nukkununna, vyö vaski valahtanunna,
sivulla simainen heinä, mesiheinä helmassansa.
Tuo simoa siivessäsi, kanna mettä kaavussasi
heleästä heinän päästä, kukan kultaisen kuvusta;
se kanna Kavon kätehen, tuo olallen Osmottaren!’
”Mehiläinen, lintu liukas, jopa lenti jotta joutui.
Pian lenti matkan pitkän, välehen välit lyhenti,
meren poikki, toisen pitkin, kolmannen vähän vitahan
saarehen selällisehen, luotohon merellisehen.
Näki neien nukkunehen, tinarinnan riutunehen
nurmelle nimettömälle, mesipellon pientarelle,
kupehella kultaheinä, vyöllänsä hopeaheinä.
”Kasti siipensä simahan, sulkansa mesi sulahan
helevässä heinän päässä, kukan kultaisen nenässä;
sen kantoi Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin.
”Osmotar oluehensa, Kapo pisti kaljahansa:
siit’ otti olut hapata, siitä nousi nuori juoma
puisen uuen uurtehessa, korvon koivuisen sisässä;
kuohui korvien tasalle, ärjyi päällen äyrähien,
tahtoi maahan tyyräellä, lattialle lasketella.
”Oli aikoa vähäisen, pirahteli pikkaraisen.
Joutui juomahan urohot, Lemminkäinen liiatenki:
juopui Ahti, juopui Kauko, juopui veitikkä verevä
oluelta Osmottaren, kaljalta Kalevattaren.
”Osmotar, oluen seppä, Kapo, kaljojen tekijä,
hän tuossa sanoiksi virkki: ’Voi, poloinen, päiviäni,
kun panin pahan oluen, tavattoman taarin laitoin:
ulos korvosta kohosi, lattialle lainehtivi!’
”Punalintu puusta lauloi, rastas räystähän rajalta:
’Ei ole pahaoloinen, on juoma hyväoloinen,
tynnyrihin tyhjettävä, kellarihin käytettävä
tynnyrissä tammisessa, vaskivannetten sisässä.’
”Se oli oluen synty, kalevaisten kaljan alku;
siitä sai hyvän nimensä, siitä kuulun kunniansa,
kun oli hyväoloinen, hyvä juoma hurskahille:
pani naiset naurusuulle, miehet mielelle hyvälle,
hurskahat iloitsemahan, hullut huppeloitsemahan.”
Siitä Pohjolan emäntä, kun kuuli oluen synnyn,
koki vettä suuren korvon, uuen puisen puolellensa,
siihen ohria oloksi ja paljo humalan päitä.
Alkoi keitteä olutta, väkivettä väännätellä
uuen puisen uurtehessa, korvon koivuisen sisässä.
Kuut kiviä kuumettihin, kesät vettä keitettihin,
salot puita poltettihin, kaivot vettä kannettihin:
jo salot saristui puista, veet väheni lähtehistä
olosia pantaessa, kaljoja kyhättäessä
Pohjan pitkiksi pioiksi, hyvän joukon juomingiksi.
Savu saarella palavi, tuli niemen tutkaimella.
Nousipa savu sakea, auer ilmahan ajoihe
tuimilta tulisijoilta, varavilta valke’ilta:
täytti puolen Pohjan maata, kaiken Karjalan sokisti.
Kansa kaikki katsahtavi, katsahtavi, kaivahtavi:
”Mistäpä savunen saapi, auer ilmahan ajaikse?
Pienikö soan savuksi, suuri paimosen paloksi.”
Tuop’ on äiti Lemminkäisen aivan aamulla varahin
läksi vettä lähteheltä; näkevi savun sakean
pohjoisilla maailmoilla. Sanan virkkoi, noin nimesi:
”Nuo onpi soan savuja, varsin vainovalke’ita!”
Itse Ahti Saarelainen, tuo on kaunis Kaukomieli,
katseleikse, käänteleikse. Arvelee, ajattelevi:
”Josp’ on kaalan katsomahan, likeltä tähystämähän,
mistä tuo savunen saapi, auer ilman täyttelevi,
oisiko soan savuja, noita vainovalke’ita.”
Kaaloi Kauko katsomahan savun syntymäsijoa:
ei ollut soan tulia eikä vainovalke’ita;
olipa oluttulia, kaljankeitto-valke’ita
Sariolan salmen suulla, niemen kaiskun kainalossa.
Siinä Kauko katselevi … silmä karsas Kaukon päässä,
silmä karsas, toinen kiero, suu vähiten väärällänsä.
Virkki viimein katsellessa, poikki salmesta sanovi:
”Oi armas anoppiseni, Pohjan ehtoisa emäntä!
Laitapa oluet oivat, keitä kaljat kelvolliset
juotavaksi joukon suuren, Lemminkäisen liiatenki
noissa häissänsä omissa kera nuoren tyttäresi!”
Sai olonen valmihiksi, mehu miesten juotavaksi.
Pantihin olut punainen, kalja kaunis käytettihin
maan alle makoamahan kivisessä kellarissa,
tammisessa tynnyrissä, tapin vaskisen takana.
Siitä Pohjolan emäntä laittoi keitot kiehumahan,
kattilat kamuamahan, riehtilät remuamahan.
Leipoi siitä leivät suuret, suuret talkkunat taputti
hyvän rahvahan varaksi, joukon suuren syötäviksi
Pohjan pitkissä pioissa, Sariolan juomingissa.
Saipa leivät leivotuksi, talkkunat taputetuksi.
Kului aikoa vähäisen, pirahteli pikkaraisen:
olut tykki tynnyrissä, kalja keikkui kellarissa:
”Kun nyt juojani tulisi, lakkijani laittauisi,
kunnollinen kukkujani, laaullinen laulajani!”
Etsittihin laulajata, laaullista laulajata,
kunnollista kukkujata, kaunista karehtijata:
lohi on tuotu laulajaksi, hauki kunnon kukkujaksi.
Ei lohessa laulajata, hauissa karehtijata:
lohen on leuat longallahan, hauin hampahat hajalla.
Etsittihin laulajata, laaullista laulajata,
kunnollista kukkujata, kaunista karehtijata:
lapsi on tuotu laulajaksi, poika kunnon kukkujaksi.
Ei lapsessa laulajata, kuolasuussa kukkujata:
lapsen kiel’ on kimmeltynnä, kielen kanta kammeltunna.
Uhkasi olut punainen, noitueli nuori juoma
nassakassa tammisessa, tapin vaskisen takana:
”Kun et laita laulajata, laaullista laulajata,
kunnollista kukkujata, kaunista karehtijata,
potkin poikki vanteheni, ulos pohjani porotan!”
Silloin Pohjolan emäntä pani kutsut kulkemahan,
airuhut vaeltamahan. Itse tuon sanoiksi virkki:
”Ohoh piika pikkarainen, orjani alinomainen!
Kutsu rahvasta kokohon, miesten joukko juominkihin!
Kutsu kurjat, kutsu köyhät, sokeatki, vaivaisetki,
rammatki, rekirujotki! Sokeat venehin soua,
rammat ratsahin ajele, rujot re’in remmätellös!
”Kutsu kaikki Pohjan kansa ja kaikki Kalevan kansa,
kutsu vanha Väinämöinen lailliseksi laulajaksi!
Elä kutsu Kaukomieltä, tuota Ahti Saarelaista!”
Tuop’ on piika pikkarainen sanan virkkoi, noin nimesi:
”Miks’ en kutsu Kaukomieltä, yhtä Ahti Saarelaista?”
Tuop’ on Pohjolan emäntä sanan vastaten sanovi:
”Siks’ et kutsu Kaukomieltä, tuota lieto Lemminkäistä,
kun on kaikitse toraisa, aivan tarkka tappelija;
tehnyt on häissäki häpeät, pitoloissa pillat suuret,
nauranut pyhäiset piiat pyhäisissä vaattehissa.”
Tuop’ on piika pikkarainen sanan virkkoi, noin nimesi:
”Mistä tieän Kaukomielen, jotta heitän kutsumatta?
En tunne Ahin kotia, Kaukomielen kartanoa.”
Sanoi Pohjolan emäntä, itse lausui ja nimesi:
”Hyvin tunnet Kaukomielen, tuon on Ahti Saarelaisen:
Ahti saarella asuvi, veitikkä vesien luona,
laajimman lahen sivulla, Kaukoniemen kainalossa.”
Tuop’ on piika pikkarainen, raataja rahan-alainen,
kantoi kutsut kuusialle, keruhut kaheksialle.
Kutsui kaiken Pohjan kansan ja kaiken Kalevan kansan,
nuotki hoikat huonemiehet, kaitakauhtanat kasakat.
Yks’ on aino Ahti poika, senp’ on heitti kutsumatta.
